22

Neulova narttu- ja Outo lintu linnassa -blogeissa on kerrottu lastenkirjoista, jotka räätälöidään tilauksesta lapsen omalle nimelle. Blogipostauksia lukiessani muistin pitkästä aikaa, että omastakin kirjahyllystä löytyy muutama aarrekirja. Isäni on harrastanut kirjoittamista koko ikänsä, ja kun olin pieni, alle kouluikäinen, hän kirjoitti minulle kolme omaa pientä kirjaa (vai lieneekö sisarellanikin niistä omat kappaleet?). Yksi kertoo Kuu-ukosta ja kahdesta kissasta, toisessa seikkaillaan Noitavuorella ja kolmannen sankareita ovat Tuija, ukki, poro nimeltä Tuiskunsiipi sekä Virkku-koira.

"Oli monta päivää ja yötä satanut ja tuiskuttanut lunta niin, että talot olivat peittyneet melkein savupiippua myöten kinoksiin. Ihmisillä ja joillakin eläimillä, kuten poroilla, oli vaikeata tämmöisen lumenpaljouden keskellä. Mutta tuiskua uhmaten Tuijan vanha ukki, joka oli poromies, liikuskeli metsässä. Näillä retkillään hän löysi metsästä poronvasan, joka makasi puun alla melkein kuoliaaksi nääntyneenä. Se oli nälästä heikko, koska se, pieni ja hento kun vielä oli, ei ollut jaksanut kaivaa jäkälää paksun lumikerroksen alta. Ukki arveli, että tokkopa vasaparasta tulisi enää eläjää, mutta raahasi sen kuitenkin kotiin lammaskarsinan lämpimille pehkuille.

Tuija ihastui heti ensi näkemältä pieneen vasaan ja tahtoi hoitaa sitä ja kasvattaa siitä itselleen oikein ajokkaan, niin kuin ajoporoa Lapissa kutsutaan.

"No, saathan yrittää", myöntyi ukki, vaikka olikin varma, että vasa olisi kuoleman oma. Niin heikolta ja nääntyneeltä se hänestä näytti."

Tuiskunsiipi selviää kuin selviääkin, ja siitä ja Tuijasta tulee erottamattomat kumppanukset. Ukki opettaa Tuiskunsiiven vetämään pulkkaa ja pitää sitä lahjakkaana ajokkaanalkuna. Virkku-koira seuraa tapahtumia onnettomana: Tuiskunsiipi on valloittanut kaikkien sydämen eikä kukaan muista koiraparkaa. Kesällä käy niin, että kun Tuija ja Tuiskunsiipi ovat uimassa, tytöltä loppuvat voimat. Hän tarttuu Tuiskunsiiven karvoihin, mutta poro ei tajua uida rantaan, vaan kiertää päättömästi ympyrää. Silloin Virkku säntää veteen ja ajaa poron rantaan ärisemällä ja näykkimällä sen turpaa. Niin tyttö ja poro pelastuvat, ja Virkku löytää taas paikkansa perheessä. Talvella Tuija ja Tuiskunsiipi harjoittelevat ajamista ja osallistuvat ajokisaan.

"Hei, Tuiskunsiipi, pistäpäs nyt parastasi!" huikkasi Tuija ohjaten ukin neuvot tarkasti mielessään. Ja kyllähän Tuiskunsiipi pistikin parastaan heti alun alkaen. Niinpä kun Tuiskunsiiven puolimatkassa otettu väliaika kuulutettiin, oli se kaikkien suureksi ällistykseksi reilusti parempi kuin yhdenkään suosikin. Väkijoukossa kävi kohahdus ja kaikkien silmät kääntyivät napittamaan radalla vinhasti kiitävää heikkorakenteista ajokasta. Mutta eipä näyttänyt painavalta pulkassa ohjashihnaa hoiteleva ajajakaan: pieni tyttö, tuskin lapsen kengistä päässyt. Mutta jopas osasi taitavasti temput, joilla sai poron yrittämään kaikkensa. Siinä vilkaisi moni vanhempi asiantuntija hyväksyvästi hymyillen ukkiin, entiseen kuuluisaan ajokkaan kasvattajaan.

Jaksaako hento poro loppuun saakka? Se kysymys takoi jokaisen mielessä.

Kun Tuiskunsiipi oli ylittänyt maaliviivan, kovaääninen kuulutti heti, että se oli voittanut kilpailun. Onnittelijoita alkoi tungeksia voittajan ympärillä. Mutta ensiksi ehti onnittelemaan Virkku. Se nuolaisi ensin Tuiskunsiiven turpaa ja syöksähti sitten nuolemaan Tuijan suuta."

Tarina kertoo isäni ihannemaailmasta, jossa meidän perhe ei koskaan elänyt, ja Tuijasta, joka minä en ollut, mutta ihana muisto kirja on. Taitaa kirja kertoa myös jotain isästäni.